MIKSI TYYTYÄ UNELMOINTIIN, JOS KAIKKI VOISI OLLA TOTTA

KAHDEN KUUKAUDEN KIITO

Lauantaina tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun loikkasin aikuisopiskelun ihmeelliseen maailmaan. Kalenterissa ajanjakso on kuitattu yhdellä silmäyksellä, mutta se matka, jonka tänä aikana olen saanut kulkea, tuntuu hirvittävän pitkältä. Opetuskeittiön ryhmäkokkaukset, suurtalouden salat, drinkkien rakentamisen nyanssit sekä kotikeittiössä vietetyt laskemattomat tunnit ovat ravistaneet ajattelun täysin uudelle alustalle. Tämän uuden maailman kieli on vielä hakusessa, mutta kommunikaatio pelaa jo.  

Eräs ihminen kysyi, kaipaanko takaisin töihin. En. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että en ole ehtinyt juurikaan uhrata ajatusta koko asialle. Loikkasin töistä kouluttautumislomalle suoraan - välissä oli vain viikonloppu. Siitä eteenpäin on vedetty essu soirona niin, että mahdolliseen surutyöhön ja ikävöintiin oman työyhteisön kaipuun suhteen ei ole ollut aikaa.

TREENIÄ, TREENIÄ, TREENIÄ

Mitä tässä ajassa on sitten opittu? Ainakin reseptinlukutaito on ottanut hämmästyttävän harppauksen. Nopealla silmäyksellä tietää, monelleko hengelle resepti on laadittu ja kuinka sitä muutetaan, jos halutaan pääruoan sijasta sama sapuska vaikka alkuruokana. Tiistaina muunsin onnistuneesti raaka-ainemäärät sinappiselle possukastikkeelle, jota väsättiin 147 litraa.

Hävikki ja sen minimointi. Kolmasosa kaikesta maailman ihmisen ravinnosta heitetään hukkaan. Olen parin viimeisen viikon aikana ostanut koko viikon safkat kahdelle hengelle kerralla ja koulupäivien päätteeksi hinkannut niistä omassa koekeittiössä erinäisiä harjoitteita, jotka on sitten syöty. Hukkaprosentti on ollut käytännössä olematon ja annokset pitkälti ravintosuositusten mukaisia. Olen tämän taidon oppimisesta erittäin ylpeä. 

Samaan aikaan, vaikka keittiötunnit kämpässä ovat eksponentiaalisesti kasvaneet ja sähkönsyöttö kaksioomme moninkertaistunut, tiskivuori loistaa poissaolollaan ja keittiön järjestys on hioutunut omaan käteen sopivaksi. Käsin tiskaamisesta on tullut tärkeä riitti, jonka aikana aivot jäsentävät opittua ja ajatukset lentävät vailla todellisuuden raja-aitoja.

Valtavat harjoitusmäärät ovat myös taanneet sen, että hiljalleen tyhjään tauluun alkaa hahmottua hentoja ääriviivoja, joista toivottavasti jonkin ajan perästä muodostuu kulinaarin koko kuva. Pettymyksen ja epäonnistumisen tunteet ovat tulleet tutuiksi, ja ne ovat paras kasvualusta - kunhan niistä vain kykenee nöyrästi ammentamaan kaiken ilon! Mottoni on aina ollut: kaikki tekevät virheitä, mutta tyhmä toistaa niitä koko ajan. Välillä on veri lakannut kiertämästä kun on tullut se tunne. Se osaamattomuudesta kumpuava V-tunne.

Tässä yhteydessä täytyy sanoa, että viikko sitten perjantaina vietin noin viisi tuntia kirjoittaen blogia, aiheena epäonnistuminen. Teksti osui niin ytimeensä, että raahasin sen heti valmistuttua roskakoriin. "Älä tarjoile, jos et itse pystyisi syömään sitä." Kirjoitus oli läpeensä paska.

THE HÄRMÄ

Ehkä yksi keskeisimmistä oivalluksista on, että kaikki pelko ruoan tekemisestä muille kuin itselle, on kaikonnut. Suurtalouskeittiössä vietetyt päivät rikkoivat tämän jään. Muistan varmasti iankaikkisesti sen jännityksen, kun tein syyskuussa ensimmäistä kertaa ruokaa, joka päätyisi oikeasti asiakkaiden syömäksi: 16 litraa appelsiinikiisseliä ala-asteen kakaroille. Eihän se missään nimessä vaikeaa ollut, mutta tieto siitä, että tätä ei saisi niinku mokata, teki siitä äärettömän jännittävää. Hyvin se meni.

Kaikkea opittua ja koettua on mahdotonta tähän tekstiin survoa. Tässä jotain päällimmäisiä fiiliksiä tähänastisesta. Opiskelu on ylittänyt hurjimmatkin odotukseni ja vielä ainakin ollaan pelissä mukana. Kyllähän siinä happi loppuu, kun ajattelee, että vasta toinen tukikuukausi 19:stä on menossa ja kuinka paljon on jo nyt oppinut. Järjetöntä!

Kiitos VAKK, Fontana, Lounasravintola Melinda, Rocktails. Sari, Marjut, Pirjo, Marita, Markus, Kim ynnä muut. Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä: kiitos kohtalotovereilleni tästä huikeasta syksystä.

Maanantaina 11.11. suuntaan Härmään, jossa viritellään hiljalleen alkavaa pikkujoulu- ja joulusesonkia. Siellä siis, Härmän Kuntokeskuksessa, vietän seuraavat puolitoista kuukautta. Alustava loppukohtaus on Jukka Kuoppamäen Joulumielellä-konsertti, johon loihditaan jouluinen buffet 600 hengelle.

Eipä tämä elo juurikaan täydellisempää voisi olla. Taputan itseäni selkään, koska tajuan kuinka hienoa aikaa parhaillaan, tässä ja nyt, elämässäni vietän. Ei varmasti myöhemmin tarvitse liiemmin porata, että nyyh, kun olisin silloin tajunnut ottaa skolesta ja siitä ajasta kaiken irti.

Sähkölaskua odotellessa, heittäydy sinäkin fiiliksen vietäväksi.

ALKOHOLILLA ON OSUUTTA ASIAAN

 

 

KUNINGASKUNTA NIMELTÄ SUOMI 

 

Viimeisten viikkojen aikana alkoholi on näytellyt elämässäni roolia jos toistakin. Itseaiheutettua, myönnetään. Opiskelu, vapaa-aika, sosiaalinen media. Missään ei ole voinut olla törmäämättä tämän dystooppisen yhteiskuntamme iankaikkiseen hallitsijaan, kuningas Alkoholiin.

Opinnoissani on tullut tutuksi kuningaskunnassa harjoitettu alkoholipolitiikka yrittäjien näkökulmasta. Perseestä. Vapaa-aikanani olen maksanut istumapaikoista tuntemattomien suomi-miesten vieressä lennoilla Kataloniaan ja takaisin, ja saanut tahtomattani kuunnella tarinoita alkoholista. Perseestä. Somessa törmäsin Helsingin Sanomien toimittajan Saska Saarikosken tajunnan räjäyttävään kirjoitukseen Viina tuli jo ruokakauppaan - ja viina myös. Perseestä. Lukekaa tuo teksti. Jos ette kehtaa, tässä snadi sitaatti:

"Alkon käytävät on mitoitettu tarpeeksi leveiksi Prisman tankkimaisia ostoskärryjä varten. Siten saatan hoitaa viinihankinnat ja ruokaostokset samoilla kärryillä. Ainakin meille helsinkiläisille viini on jo tullut ruokakauppaan. Ja viina myös."

Poistutaan ojien välistä hetkeksi Metsähallituksen puolelle ja kerrotaan Stadin Saskalle, että myös Nälkämaan suurruhtinaskunnassa Suomussalmella ilmiö on tuttu. Ydinkeskusta tuhottiin pystyttämällä viinakauppa-kauppakeskus-konsepti Vitostien varteen. Sekatavarakaupan ja ruokakaupan väliin, samaan tuulikaappiin, ujutettiin strategiseksi sisäänheittotuotteeksi viina. Ovela tuo valtiollinen viinapiru.

Toki Näljängän Seppo (50 km) ja Ruhtinansalmen Rauno (70 km) saavat haettua perjantaisin viikkoannoksensa kertarysäyksellä samasta osoitteesta: nuolukivet Maxi-Makasiinista, viinat Alkosta, takkalenkki ja suolat K-Supermarketista. Mutta, mutta. Ongelma kuningaskunnassa on siinä, että valtava viikkoannos matkan takaa maalikyliltä haettuna huutelee paperikääreistänsä siinä määrin vahvasti, että setti on vedetty naamariin ennen Maikkarin lottoarvontaa.

Koti on alkoholille tässä maassa mahdollisimman huono säilö. Se ei nimittäin siellä säily, eli happane. Sepolle ja Ranelle olisi parasta jos jokaisessa peräkylässä olisi oma viinakauppa: joka päivä ei ilkiäisi käydä pulloa noutamassa ja jos kerralla ostaisi enemmän, kylillä alkaisivat juorut leviämään, että kenelle se sitä viinaa kantaa. Homma pysyisi ympäristön paineesta pakostakin ns. balanssissa. Tai sitten ei. Nyt takaisin aiheeseen ja sen ytimeen. 

FR6157 28 SEP 2013 TMP-GRO - FR6167 01 OCT 2013 GRO-TMP

Niin, käytiinpä poikien kanssa sitten Gironassa ja tulihan siellä kuppia eli märkää eli soppaa eli brenkkua eli hiivaa eli sitä itseänsä otettua. Kolmena päivänä neljästä. Mutta ei me pilipatelty, pämpätty, dokattu, kaadettu tai vedetty niin kuin stereotyyppisesti sopisi kuvitella - vaikka virallisesti kyseessä oli 3-vuotisjuhlapolttarit.

Hattua täytyy omalle seurueelle nostaa ja olla jengistä ylpeä, kuinka poikia ei meinannut suomalaiseksi Gironan juutalaiskortteleissa tunnistaa. Lentokoneessa mennen tullen kohtasi sen oikeamman totuuden.

Menolennolla samalle penkkiriville istahti mies, jonka nimen olen jo onneksi unohtanut. Kastetaan äijä uudestaan ja annetaan nimeksi Anselmi, noin 60 vuotta. Kysymättä ja pyytämättä alkoi monologi siitä kuinka  mahtavaa esimerkiksi on lentää Aasiaan sinivalkoisin siivin. Lennolla ehtii vetämään kahdet kännit ja kännien välissä kauniit lentoemot pitävät hyvänä ja peittelevät päihtyneen nallekarhun. Perillä ostetaan kuulemma naisen lihaa heti narikasta. 

Meitäkin herra Anselmi kosiskeli jatkamaan välittömästi Gironasta Costa Bravaan, omaan loppusijoituspaikkaansa, koska hän "sen verran maailmaa kiertäneenä" pystyi kertomaan Gironan olevan "suhteellisen kuollut paikka". Costa Bravan turistirannikolla olisi kuulemma ollut tarjolla kauniita, pöydillä tanssivia venäläistyttöjä. "Aktionia, josta tekin varmaan tykkäisitte, pojat."

Entistäkin suomi-miehekkäämmän Anselmin tarinoinnista teki se tosiasia, että hänen rakas vaimonsa napotti uskollisesti miehensä vieressä käytävän toisella puolella. Saatettakoon myös se lukijan tietoon, että Anselmi kietaisi lennolla yhden jos toisenkin taskulämpimän Piña Coladan. Eivät nämä tarinat selvästä päästä tulleet.

Paluulento. Sama kuvio. Kolmanneksi pyöräksi penkkiriviin tupsahtaa levottoman oloinen suomi-mies. Jo ennen kun ollaan ilmassa, tämä noin 40-vuotias jalanvatkaaja ehtii ylpeänä kertoa, kuinka on  vetänyt kuusi päivää putkeen viinaa linja-autossa matkalla Suomesta Espanjaan. Ei kuulemma selviäisi paluumatkasta, siksi lentolippu kotiin. 

Eurooppahan on paska maa. Kyllä siinä nopeasti alkaa suu nappasemmaan kun bussin ikkunasta ohi vilisevää vierautta hämmästelee. Kilometrien karttuessa ja koti-ikävän iskiessä alkoholi on oikea ratkaisu. Mietin, kuinka monessa muussa kulttuurissa aletaan estottomasti rehvastelemaan ventovieraille viinanhuuruisista saavutuksista. Asioista, joista pitäisi ymmärtää olla vähintäänkin kalpeana hiljaa.

Ai niin, tässä kuningaskunnassa outo on lähtökohtaisesti se, joka ei juo. Juomistaan ei tarvitse suuremmin selittää tai perustella. Juominen on aina ymmärrettävää - vaikka jokaisen juomiseen on toisella kansalaisella mielipide. Enemmän tai vähemmän tekopyhästi jeesusteleva.

KAUAN ELÄKÖÖN TOIMIVA ALKOHOLIKULTTUURI

Historiansa häikäisemä Girona kietaisi meidät janoiset matkamiehet samettisen pehmeään yöhönsä välittömästi kaupunkiin saavuttuamme. Aikaa ei ollut hukattavana, koska olihan kello jo puoli yksi paikallista aikaa ja yökerhot menisivät kiinni viideltä. Kamat hotelliin ja menoksi.

Ensin keräsimme voimia lähibaarissa muutaman oluen ja mojiton kera. Mojito tehtiin hartaudella. Toimenpide eli mintun louhiminen silpuksi ja annoksen rakentaminen kesti noin vartin. Odotellessa ehti kulauttaa helposti yhden Heinekenin. 

Tuon baarin jälkeen ymmärrän miksi Petri Nygårdin lempidrinkki on ilmainen: siinä hinta-laatu-suhde on aina kohdallaan. Sellaiseksi nämä mojitotkin muotoutuivat sillä kukaan ei muistanut periä drinkeistä maksua. Ei ihme, että maan talous on lievästi kuralla. Kataloniassakin työnteko on ensisijaisesti sosiaalinen tapahtuma - mikä sinänsä ei ole ollenkaan huono asia, härmäläiseen kaiken maksimointiin verrattuna.

Yökerho. Tanssilattialla huomaan paikallisten kanniskelevan suhteellisen suuria jalallisia juomavateja. Kysyn, mitä niissä on. Gin Tonicia, kuuluu vastaus. Jep, tiskille. 

Jos Suomessa yksittäinen alkoholiannos ylittää 4 cl jäykkää tiukkaa, on ravintelilla oltava kyseiselle drinkille myönnetty maksullinen erikoislupa. Toisin kuin Suomessa, missä drinksujen alkoholi menee lasiin aina virallisen ja vakautetun mitan kautta, Gironassa mittaus hoidetaan nyökkäämällä. Baarimikko alkaa lorottamaan pullosta giniä, katsoen samalla asiakasta silmiin. Siinä vaiheessa kun ainetta on tarpeeksi, asiakas nyökkää ja baarimikko tietää lopettaa. Kahden kuningaskunnan juomakulttuureissa on eroja.

Ja katso, istu ja pala. Tästä hulvattoman leväperäisestä annostelusta huolimatta kukaan ei ole silminnähden kännissä. Silti kaikilla on hauskaa. Jos Suomessa joku anniskeluravintola toimisi noin, olisi lappu luukulla kuukaudessa. Lisäksi maakuntalehti olisi saanut viljalti täytettä poliisiuutisten muodossa.

Maanantaina pupellamme viimeisen ehtoon illallista Gironan vanhassakaupungissa. Tilaan itselleni ruokajuomaksi (pullollisen) talon punkkua, koska (se on niin halpaa, 6,50 euroa) pääruoka mielestäni sen vaatii. Miljöö on puoli ruokaa. Käännän korvanlehteni yläviistoon. Viiniaukion (Plaça del Vi) seinistä resonoituu ilmaan iloisten ihmisten aaltoileva puheensorina. Kello näyttää yhtätoista ja lämpömittari yli kahtakymmentä kun maksamme, nousemme ja poistumme.

Huikkaan kavereille, että katsokaapa. Viereisessä pöydässä istuvat mies ja nainen ja heitä vastapäätä mies. Keskustelu näiden kolmen välillä polveilee iloisen asiallisesti. Pöydässä on tyhjät lautaset sekä viinilaseja. Pariskunnan miehen sylissä nukkuu poika sikeästi, autuaan tietämättömänä siitä, että Suomessa hänet korjattaisiin lastensuojelun toimesta pois alkoholistivanhempiensa huostasta.

MITÄ EI NÄY, SITÄ EI OLE OLEMASSA - ELI ONGELMAT MATON ALLE

 

 

Yhteenvetona olkoon, että jostain syystä useassa maassa suhde alkoholiin on terveellä pohjalla, luonnollisena osana jokapäiväistä elämää. Täällä Suomessa se, että alkoholista tehdään AINA numero, on osa jokapäiväistä elämää. 

Täällä ei voi juoda annostaan ilman, etteikö siitä olisi jokaisella joku mielipide. Jos mielipiteeseen ei sisälly mitään alkoholisti-ongelmakäyttäjä-funktiota, sitten syytetään hifistelijäksi, jolle ei kelpaa kyytipojaksi kraanavesi tai prosessoitu maitojuoma.

Ja mitä tekee valtio, alkoholin kuningaskunta. Ajaa viinalle person kansan pois holhouksen parista koteihinsa syrjäytymään. Se säätää sellaiset kulutusta ohjaavat veromenettelyt sekä säädökset, että dokaaminen valvotuissa ja turvallisissa olosuhteissa ei ole enää kannattavaa. Ongelmanratkaisukyky lähentelee lestadiolaiskodin neroutta: sijoitetaan televisio kaappiin ovien taakse niin Kaikkivaltias ei näe synnintekoa.

Esimerkiksi yökerhon täytyy jo nyt ansaita viikon tienestit noin kymmenessä tunnissa. Vuodenvaihteessa oluen sisäänosto kallistuu kolmellatoista prosentilla kiristyvän verotuksen ansiosta. Pienempi kate vai taas muutama asiakas vähemmän korotettujen hintojen myötä. Siinäpä yksi lisähaaste yrittäjälle. Jo nyt tukkubisse maksaa ravintoloitsijalle enemmän kuin vastaava markettimäyräkoira kuluttajalle.

Koulutettu ravintolahenkilökunta on vastuussa asiakkaasta. Päihtyneelle ei saa tarjoilla. Henkilö on poistettava anniskelupaikasta heti, kun päihtymys on hänessä selvästi havaittavissa, mutta: ravintolan täytyy varmistaa asiakkaalle kyyti, että hän pääsee varmasti turvallisesti esimerkiksi asunnolleen. Jos ei sinne, turvaudutaan vaikka poliisin pahnoihin. Helppoa ja holhottua dokaamista, aivan kuin Anselmilla Aasian-lennolla.

Heitteillepanosta säädetään rikoslaissa. Jos asiakas, joka ei pysty huolehtimaan itsestään, heitetään kadulle, on ravinteli rikosoikeudellisessa vastuussa mahdollisista seuraamuksista. Käytännössä ovella tulisi varmistaa myös, jos esimerkiksi erittäin juopunut naishenkilö poistuu baarista miehen kanssa, ovatko he toisilleen entuudestaan tuttuja, ettei ilta pääty naisen kannalta ikävästi. Ja niin edelleen.

Tätä kaikkea hyvää holhoamista kuningaskunta on ajamassa vauhdilla alas.

OMAKOTIGHETTOJEN KASVATIT

Lähtökohta on, että suomalainen juo aina. Se pitäisi pystyä ensin tunnustamaan, ja vasta sitten sen päälle alkaa kuorruttamaan järkeviä poliittisia ja kauaskantoisia päätöksiä. Juominen ja ongelmat eivät poistu rajoittamalla ihmisten ulkonaliikkumista ja valvottua hauskanpitoa. Nykyisellä ja alati kiristyvällä alkoholipolitiikalla ihmiset ajetaan ryyppäämään omiin koteihinsa ja käyttämään aineita jotka eivät ole valtion viinatukusta hankittuja.

Kodeissa ei ole ravintoloiden ja yökerhojen valvontakameroita, ei osaavaa järjestyksenvalvontaa, ei säädeltyjä annoskokoja, ei laillista alkoholia, ei viereisellä torilla valvovaa poliisipartiota. Toimintaa valvovat ainoastaan naapurit, jotka nekin ovat varmasti rohki päisään, kuten pohjoisessa tavataan sanoa. Kukaan ei siis valvo hajautettua juopottelua.

Kodeissa voidaan vetää huumeita, sinne voi ilmestyä kuka tahansa ja missä kunnossa tahansa, joku voi sammua hankeen. Entä kuka taltuttaa harmittomasta huulenheitosta roihahtaneen tappelun. Kuka valvoo, että yläkerran makuuhuoneessa ei parhaillaan joku ole raiskaamassa sammunutta. Taloissa on lataamattomia aseita - ainakin vielä toistaiseksi, joilla juopuneen on kiva tähtäillä kanssa-alkoholistia. Pointti tuli varmasti selväksi.

POHJANMAAN KAUTTA - VIA ÖSTERBOTTEN

 

 

Olen kahdelta eri taholta kuullut viime aikoina erittäin huolestuneita huokauksia siitä, mihin nykymeno kuningaskunnassamme on johtamassa. Niin alkoholitarkastaja kuin yökerhon ravintoloitsijakin ovat yhdellä suulla kertoneet, että suunnalla on vain yksi lopputulema: tuolla jossain tapahtuu ennemmin tai myöhemmin jotain hirveätä. 

Kotibileet yleistyvät koko ajan ja baariin tullaan myöhemmin ja päihtyneempänä. Kohta jätetään tyystin tulematta. Sitten kun ensimmäiset, toiset ja kolmannet kotibile-rumihit ja raiskatut ovat lööpeissä, revitään kukkahatut naftasta ja levitellään käsiä penäten, kenen on syy, kenen on vastuu. Pohjakosketusta odotellessa, pohjanmaan kautta.

Johtaisiko ohjattu, valvottu ja  hivenen halvemman alkoholin nautiskelu joskus sukupolvien perästä lopputulokseen, että meilläkin gini kaadettaisiin lasiin pullosta tirehtöörin tarkistuslaskeman mittatikun sijasta ilman, että meillä olisi siinä alkoholiongelma. Entä voisiko sukupolvien perästä lapsi olla mukana illallisella ilman välitöntä pelkoa huostaanotosta. Saahan sitä unelmoida.

Kiitos kun kestit. Klikkaa tästä.

Hyvää alkavaa viikonloppua!

  

ON NIIN KIIRE, ETTEI MITTÄÄN KERKIÄ TEKEMÄÄN - PAITSI KIISSELIN KAKAROILLE

IF YOU CAN´T STAND THE HEAT, STAY OUT OF THE KITCHEN

Käännän nyt kiekkopingviini Tammisen mediassa laajasti siteeraaman, mutta  epätoden lausekkeen ravintolamaailmasta hankkimallani laajalla ammattitaidollani ja kokemuksellani oikeaan muotoon: Jos et kestä kuumaa, käy välillä kylmiössä. Kolmas opiskeluviikko on huomista teoriapäivää vaille valmis ennen etäopiskeluun varattua perjantaita. Ajattelin, että nyt kun hurmoksellisin alkuhuuma alkaa taittua, on oikea hetki summata fiiliksiä tähänastisesta. Tekstiin eksyy ehkä muutakin kuin silkkaa superlatiivista suitsutusta.

Läppärin vieressä on pintahiivabisse ja pop cornit, internettiradiossa soi Stenius ja Kärpät. Ulkona välillä sataa, välillä paistaa - tai paistaisi, jos päivän pituus siihen riittäisi. Kissat lämmittävät jalkojani sohvan toisessa päässä. Voittajafiilis. Takana on tottumattomalle helvetillinen kolmipäiväinen sessio Sepänkyläntien keskuskeittiössä, jossa vatkataan arkipäivisin sopat ja vellit 1600 vaasalaiselle. Siitä enemmän hieman myöhemmin.

OUDOT YHDESSÄ

Ennen tämän viikon sormi suussa outoilua takana on neljä ammattikorkeakoulun opetuskeittiöllä vietettyä päivää. Siellä soosasimme noin kolmen-neljän hengen pienryhmissä kulloisenakin päivänä alku-, keskikohta-, ja loppuruoan. Ja sitten ne syötiin.

Päällimmäinen muisto ja keskeisin opetus noista keittiöpäivistä on, että jos oikeasti haluaa tutustua täysin ventovieraisiin ihmisiin, laita niiden kanssa ruokaa. Eikä mitään yhtä soosia vaan koko setti alusta loppuun. Ja vielä mielellään jotain muuta kuin jokapäiväistä mukavuusaluesapuskaa, vieläpä jossain muualla kuin kotoisalla liedellä. Vaikka nuotiolla, jos oikeaa keittiötä ei ole just käsillä. 

Yhteiset kokemukset, onnistumiset ja epäonnistumiset, pohdinnat ja valinnat, kuka tekee mitäkin ja niin edelleen, johtavat lopputulokseen, joka on aina kokemattomien tekijöidensä summa. On uskomatonta huomata, kuinka Darwinin Kallen evoluutioteoria toteutuu siinäkin, kun maistelee samoista resepteistä tehtyjä helvetin erimakuisia ruokia! 

Jos nyt pitäisi heittää idea työpaikan hegemonia-hetkeen, tyke-päivään, niin siitä vaan porukalla skutsiin kalastelemaan haukea. Väsytystaistelun jälkeen riisuttu raato paiskataan nuotioon ja hiiltynyt ruoto nautitaan tyhjään vatsaan. Luonnossa kaikki maistuu hyvältä, joten asiassa ei voi epäonnistua. Sosiaalisen ruokahetken jälkeen tehdään kuusenperse ja aletaan ettonelle. Yhteiset elämykset kohottavat ryhmähenkeä, eikä lumihiutalemuodostelmaa välttämättä tarvita.

PÄÄ, OLKAPÄÄ, PEPPU, POLVET, VARPAAT 

 

Toinen asia, jota ei voi olla korostamatta tässä totaalisen uudessa toimintaympäristössä on, että kroppa ja mieli väsyy aivan eri vauhdilla kuin tuttujen rutiinien parissa. Kun kaikki on uutta henkisesti ja fyysisesti, kuluu kulloisenkin hyvän päivän ilta henkistä ja fyysistä tasapainoa hakiessa. Olen viettänyt illat kävelylenkeillä, salilla, pyöräillen, metsissä juosten. Milloin missäkin, joko hikoillen tai raitista ilmaa haukkoen, tai molempia.

Tämä on ollut aivan välttämätöntä monestakin syystä. Ensinnäkin kroppa on seisomisesta aivan loppu. Vaikka sinänsä olen suhteellisen hyvässä fyysisessä kunnossa, on olo yhtä kömpelö kuin vaihdettaessa urheilulajista toiseen, esimerkiksi maantiepyöräilystä tauon jälkeen juoksuun. Siinähän menee muutama viikko ennen kuin Notre Damen kellonsoittaja saa lenkkipolulla selkänsä suoraksi ja lonkkansa koukistajat taas täyteen mittaansa. 

Iltaisin koko keho huutaa hoosiannaa, selkä on väsynyt tai totaalisen krampissa ja jalat turvoksissa seisomisesta. Normiduunissani työ tehdään päätteen äärellä tai auton ratissa persellään penkissä lahoten, keittiöllä puolestaan tuolit loistavat poissaolollaan. Onhan siinä vissi ero!

Uusien asioiden virratessa päähän kuin palikat huonosti kasattuun tetris-palikkapeliin käy mieli päivän lopussa niin ylikierroksilla, että unen laatu olisi ilman happea ja liikuntaa täysin luokatonta. Aivo on niin iso lihas, että kun sen syltyn vetää päivästä toiseen punaiselle, on energiat nopeasti syöty.

TULOSVASTUUN TUOMA TUTINA TAKAPUOLESSA

 

Lopuksi sananen siitä helvetillisyydestä. Maanantaina siirtyminen kello 7.30 taas täysin uuteen paikkaan, täysin uusien ihmisten sekaan Sepänkyläntien keskuskeittiölle. Ero aiempaan on siinä, että kaikki meidänkin vääntämät murkinat pitäisi päätyä oikeiden ihmisten suihin opiskelukaverien sijasta. Joku taso olisi siis kiva. 7.45 väsätään jo taistelutoveri Karhun kanssa 60 litran sämpylätaikinaa uuneihin. Tasalaatuista ja määrämittaista. 

10.40 alkaa lounas ja sadat oppilaat vyöryvät kahdesta ovesta sopalle. Kolmensadan litran padasta lapioidaan lisuketta linjastolle, viedään lusikoita, margariinia, pidetään paikat siistinä, omavalvotaan salaattien ja keiton lämpötilaa. Raportoidaan, jos on raportoitavaa. Ennen lounasta jaettiin muualle kaupungin lounaspaikkoihin lähtevät annokset omiin lämpölaatikoihin.

Vartin yli puolen päivän alkaa siivous. Padat, pöydät ja lattiat puunataan puhtaaksi. Tiskilinjasto hiljenee ja rauha palaa maan päälle. Seuraavan päivän esivalmisteluiden jälkeen hoipertelen kotiin noin kello 14. Kaikki kunnia keittiön huikeille emännille rajattomasta luottamuksesta. Asioita helpotti se, että teki vaan niin kuin sanottiin. Ja kun kysyi, sai aina vastauksen. Ihania ihmisiä.

PALKINTONA HEDELMÄSALAATTI NIMELTÄÄN SANGRÍA 

 

Ihminen on kuitenkin niin järjettömän sopeutuvainen elukka, että tästäkin kaikesta kaaoksesta alkaa löytyä hiljalleen tiettyjä analogioita, jotka helpottavat päivittäistä elämää. Sen tämä lyhyt eläinkoe on osoittanut todeksi. Uusi soppa alkaa niin sanotusti keittyä kasaan, ja kiireen keskellä saa jotain tulostakin aikaan. Huomenna erään vaasalaisen ala-asteen välipalalla ryystetään vatkaamaani appelsiinikiisseliä. Toivottavasti kaikki kakskytlitraa tulevat lusikoiduksi. 

Lauantaina otan takapakkia kaikilta rintamilta puskevaan talveen Katalonian auringossa. Syön hyvin ja juon vielä paremmin. Lämpimässä nestettä kuluu enemmän, sanottiin oppikirjassakin. Eikä seura sangríaa huononna. Päinvastoin!

¡Bon profit!

 

 

KUN KEMPPAISEN JUSSI SE BLOGIN PERUSTI

 

 

LUOMISKERTOMUS LYHYESTI

 

Elämä on yllätyksiä täynnä. Yksi tämän hetken törkein taklaus puun takaa oli huomata, kuinka vaikeaa blogin perustaminen on. Sellaiseksi kuin sen itse haluaisi. Tästä tuli nyt tämmönen, ja siitä lisää seuraavaksi.

Viimeisen kolmen viikon aikana olen konffannut ja personoinut, leikannut ja liimannut, tuonut ja vienyt, mutta aina drägännyt ja dropannut lopulta blogiaihiot roskakoriin, koska leiska on näyttänyt enemmän tai vielä enemmän häränperseeltä. 

Hetken mietin jo jotain toista ja kolmattakin alustaa, mutta tässä Bloggerissa on kuulemma hyvät puolensa. Päätin, että olen tekemättä tähän nyt yhtään mitään enempää. Paitsi näitä tekstejä. Se niistä erinomaisista atk-taidoista.

Jos joskus olen ihan rehellisesti sinut tämän maailman kanssa, voipipa olla, että tuonne yläpalkkiin ilmestyvät vielä omat liukuvalikot esimerkiksi resepteille, matkakertomuksille, juomille, harjoittelujaksoille ynnä muille sellaisille. Saa toivoa, mitä ne voisivat olla.

BLOGILLE NIMI -KILPAILU

Ulvoin noin kuukausi sitten nimi-ideoita tälle blogille niin Facebookissa kuin ihan oikeassa elämässä. Loistavia ehdotuksia tuli enemmän kuin vähemmän, ja pitkään märehdittyäni nimeksi seuloitui tämä: Kulinaarinen kontraposto. Sen syntyhistoria juontaa juurensa erääseen kahvi(pöytä)keskusteluun, jonka jälkihöyryistä nimi nousi eteeni, kuin Phoenix-lintu tuhkamunastansa.

Lieneekö nimessä mitään järkeä, mutta ainakin se maistuu suussa hyvältä. Se on myös erinomaisen vaikea naputtaa selaimeen, joten äitimuorilla kestää hetki ennen kuin pääsee vaklaamaan kuopuksensa tekstejä: 

kulinaarinenkontrapostopisteblogspotpistefi. Vittumainen kersa. 

Nopeasti googlaamalla kulinarismi on määritelty eräässä epäluotettavan näköisessä sivustossa herkutteluksi ja ruoasta nauttimiseksi. Se toinen hieno sana, kontraposto, tarkoittaa sitä tylsää lonkkalepoasentoa, jossa alastonmallit ovat tottuneesti pönöttäneet jo antiikin ajoista saakka.

Suomennettuna blogin nimi on siis Herkuttelun ja ruoasta nauttimisen lonkkalepo. Ja kokonaisuudessaan koko rimpsu menee näin: 

herkuttelunjaruoastanauttimisenlonkkalepo.verkkopäiväkirjanäppylä.fi

PALKITUT NIMIKILPAILIJAT

 

Yksi loppusuoralle päätyneistä nimiehdotuksista, Padat ja tienhaarat, heijastelee hyvin omaa mielenmaisemaani ja Hanhiniemen Paulin biisistä kumpuava mukaeilu tuottaa siihen syvältä raapaisevan nyanssin. Hiljennytään hetkeksi.

"En aina tiedä kuka mä oon. Saati miten tätä elämää eletään. Kun tuun luokses, tuunko kotiin vai asuntoon. Minne jään jos ylipäätään jään." - Talot ja Tienhaarat by Pauli Hanhiniemi.

Toinen finalisteista taas tuotti tukun, tai puntin, erilaisia ehdotuksia. Olin tikahtua. Ennen vappua täytyy varmaan rävväyttää vappuspesiaali Juhannussimaa ja omistuskirjoittaa se tälle hienolle naisimmeiselle. Heikkona hetkenä olin jo ristiä blogini fingerporilaisittain, mutta onneksi järki sysäsi tunteen tieltään.

Voittonimestä tuli jo kerrottuakin, mutta se vielä siitä, että siinä kiteytyy kaikki.

En tohdi mainita palkittujen nimiä tässä yhteydessä, koska tekisin sen luvatta. Finalisteille lähtee jotain kulinaaria hyvää jahka saan heidän yhteystietonsa. Läpy, läpy! Kiitos kaikille osanottamisesta. 

Näin on blogineitsyys kauniisti menetetty. Hämmentävää.